Katugalleria

foreign affairs
eli
taideteollinen korkeakoulu / kuvataiteiden maisteriohjelma &
akademie der bildenden künste münchen / interdisziplinäre projekte

galleriaK:ssa huittisissa torkinkatu 3
28.11.-16.12.
ke-pe 12-18, la-su12-16, suljettu 6.12.

taideopiskelijat saksasta ja suomesta yhdistivät voimansa taideteollisen korkeakoulun kuvataiteiden maisteriohjelman ja münchenin kuvataideakatemian poikkitaiteellisen koulutusohjelman yhteisessä kansainvälisessä opintoprojektissa. vuoden 2007 aikana projektiin osallistuvat saksalaiset ja suomalaiset opiskelijat perehtyivät taiteen (im)materiaalisuuteen ja kulttuurienväliseen kommunikaatioon tähtäimessä nyt galleriaK:ssa nähtävä näyttely.

teokset on toteutettu saksassa ja suomessa professorien anne koskisen ja res ingoldin ohjauksessa.

näyttelyn selkärangan muodostavat taideopiskelijoiden yhteisinä projekteina toteutetut teokset, jotka käsittelevät eri näkökulmista ihmisten ja kulttuurien kohtaamista.

yksinäisyyden ja seurallisuuden vastakohtaisuus tematisoituu valokuvateoksessa koskenkorva; huolimatta ympäröivän maiseman idyllistä, väljyydestä, rauhasta ja luonnonkauneudesta ihmiset ahtautuvat yhteen.

ihmisen rajaton uteliaisuus taas on valokuvainstallaation nimetön lähtökohta. teoksessa voi kurkistaa salaiseen puutarhaan. ehkä toisaalla on parempi ja jännittävämpi elämä. liikutaan mielikuvien ja konventioiden maastossa. mikä on sallittua tai soveliasta?

peukalonimeminen on kansainvälinen, pienten lasten rauhoittava tapa, mutta videoinstallaatiossa stillen/tuudittaa aikuiset kokoontuvat piiriin imemään toistensa peukaloa.

true men don’t kill carrots -teos puolestaan sisältää viittauksia red hot chili peppers -yhtyeen levynkannesta baijerilais-katoliseen kuvastoon.

kulttuurit ja ihmiset kohtaavat we were here -projektissa, kun kolme saksalaista ja yksi suomalainen opiskelija tapaavat kokoontaitettavien jakkaroidensa ja linkkupöytänsä äärellä. taiteellinen projekti on myös interkulttuurinen keskustelufoorumi.

näyttelyyn osallistuvat taideopiskelijat:

kilian blees (d), shirin botas (d), lisa degele (d), eva drexler (d), florian duffe (d), jasmine dürr (d), quirin empl (d), johanna fertl (d) , uschi gallersdörfer (d theodore hofmann (d, thomas kadar (d, anna-maija kesonen (f), heli konttinen (f), katriina koskinen (f), tommi lehtovirta (f), martina mitterer (d), katri mononen (f), katharina pohl (d), bodo schramm (d), nicola von thurn (d), franz wanner (d), kathrin wilhelm (d)

pasi eerik karjula tunnetaan kuvanveistäjänä, jonka ensisijainen materiaali on puu ja työvälineitä puukko, kirves ja moottorisaha.

galleriaK-näyttelyssä on esillä jotain muutakin kuin karjulalle tyypillisiä puuveistoksia. näytteillä on uusia piirustussarjoja ja polttolasi-piirustussarja.

piirustusprojektista ovat esillä sarjan ensimmäiset osat. kuvat perustuvat karjulan luonnoskirjoihin piirtämiin ”muistiinpanoihin”, jotka on puhtaaksipiirretty tussilla ja siveltimillä suuremmalle paperille ja kuivumisen jälkeen uudelleen puhtaaksipiirretty valkoisella akryylimaalilla. valkoinen maali peittää silloin tussipiirroksen viivat, mutta alkuperäinen piirros hohtaa valkoisen maalin alta.
- vaikka tarkoitus on peittää piirustus niin peittäminen ennemminkin korostaa piirustusta tekemällä siitä herkemmän ja jollain tavalla "kiinnostavamman", ajattelee taiteilija.

polttolasi-piirrossarja meny: alkupalat on toteutettu maalis-kesäkuussa 2006 new yorkissa, virroilla ja bratislavassa.
- idea oli piirrellä löydettyihin puupaloihin polttolasilla niitä aiheita mitä mieleen nousee työprosessin aikana, kertoo karjula.

- luonnoslehtiöt ja piirtäminen ovat oleellinen osa jokapäiväistä työskentelyäni. aina kun selailen vanhoja luonnoslehtiöitä, sieltä löytyy "kauniita" ja käsittämättömiä piirustuksia, joiden merkitys on jo painunut unholaan.
- lehtiöitä selaillessa ryhtyy miettimään mistä on oikein ollut kysymys ja mitä sitä on tullut mietittyä tai mitä on tapahtunut ennen piirustuksen syntymistä.
- hieman siitä on kysymys näyttelynkin piirustuksissa. oen valinnut sarjaan etupäässä sellaisia piirroksia joiden kohdalla en kovin tarkasti tai ollenkaan muista mistä oli kysymys tai mitä "se" kuvaa, hän sanoo.

karjula tunnetaan myös tila-, aika- ja käsitetaiteilijana OLO-teoksista yhdessä marko vuokolan kanssa. OLO-teoksissa korostuu paikan, tilan tai tilanteen merkitys. Tunnetuin OLO-teos lienee OLO No:22 joka on Helsingissä Hietalahdenaltaan ympäristössä. teos koostuu reilusta viidestäkymmenestä erikokoisesta kiillotetusta teräspallosta.

ryhmätyö- ja työparityöskentely on aina näytellyt tärkeää osa karjulan taiteellisessa työskentelyssä. viimeisin työryhmä forest camp työskentelee taidekentän raja-alueilla. teosten ideat ammennetaan arkisista askareista ja tapahtumista. forest camp -teoksia onkin yleensä vaikea muiden kuin ryhmän jäsenten mieltää taideteoksiksi.

marjo heino-fihlman
korkeuseroja
galleriaK:ssa huittisissa, torkinkatu 3
5.-23.9.
ke-pe 12-18, la-su 12-16

luvialla asuva ja työskentelevä marjo heino-fihlman palaa galleriaK:n korkeuseroja-näyttelyyn maalatuissa teoksissa puhtaaseen maalaamiseen. tänä vuonna valmistuneet teokset koostuvat tuttuun tapaan vähintään kahdesta osasta.

K:n näyttelyssä kaksi maalausta riittää täyttämään gallerian suurimman seinän.
- maalausten koolla on merkitystä, koska maalaustapahtuma on myös fyysinen kokemus.

maiseman kuvaaminen on aiempaa avoimemmin sidottu henkilökohtaisiin tunnelmiin. maalausten pimeä, hämärä ja valon liikkumisen hetket kertovat sisäisistä tiloista. maiseman taivas, veden liike, horisontti ja tyhjyys taas toistuvat maalausjäljestä syntyvinä elementteinä. yksinkertaisilla välineillä kuten kangasräteillä, väripigmentillä ja öljyllä maalaamalla heino-fihlman aikaansaa riisutun näkymän, joka kuitenkin kuvaa kaiken tavoitellun.
- laajat näkymät saavat minut tuntemaan itseni pieneksi. sateet, pilvet, taivaan valo ja näkymät kauas antavat sopivan tilan hengähtää.

kriitikot ja taiteentutkijat ovat kuvailleen heino-fihlmanin hienovaraisia maalauksia useanlaisin laatusanoin. ylevää, romanttista, eteeristä, henkevää, herkkää, aineetonta, vapautunutta, lumoavaa, runollista. pelkistettyä, tarkoituksenmukaista, pidättyvää.
matti velhonoja on todennut heino-fihlmanin maalausten vievän sanat suusta ja käsitteet mielestä.
- ne antavat mahdollisuuden olla hiljaa.

marjo heino-fihlman on pitänyt yksityisnäyttelyitä vuodesta 1993, yhteisnäyttelyihin hän on osallistunut vuodesta 1988. vuonna 2002 hänet valittiin vuoden nuoreksi satakuntalaiseksi taiteilijaksi.
satakunnan taidetoimikunnan kuvataiteen läänintaiteilijana hän toimi vuosina 2002-2006. läänintaiteilijavuosinaan hän muun muassa kuratoi vaiheilla-näyttelyitä ja raumalaisen lönnströmin taidemuseon sata palaa -näyttelyn.

johanna ilvessalon tilateokset rakentuvat kuvasta, liikkeestä, valosta, varjoista ja äänimaisemista. hän yhdistelee eri materiaaleja ja tekniikoita kekseliäästi.
ilvessalolle on ominaista omaperäinen tunnemuisti ja muistikuvien sijoittaminen yhtä aikaa isoille lineaarisille janoille ja sykleihin. ilvessalo on löytänyt paljon vertauksia ajalle, muutokselle ja katovaisuudelle.

tilataide on ilvessalolle luonteva valinta. jo taidekouluaikoinaan hän havaitsi, että taulut alkoivat "kasvaa käsistä". hän alkoi nähdä kuvat kolmiulotteisina – tasainen pinta ei enää tuntunut riittävän.

valmistuttuaan taidekoulu maasta 1990, ilvessalo kiinnostui eloperäisistä materiaaleista, jotka mahdollistavat muuntumisen ja maatumisen. kivi, hiekka, ruostutettu rauta, juurakot, terva, parafiini, ja tuhka kertoivat prosesseista, joita peruselementit – maa, ilma, tuli ja vesi – ohjailivat.

ilvessalon teokset syntyvät tiettyyn tilaan, puistoon, merenrannalle, hiekalle, hylättyihin rakennuksiin, joutomaalle, mutta myös perinteisiin gallerioihin. hän haluaa avata katsojan aistitajunnan – muuttaa taidetilan kokemustilaksi.
kuulo- ja hajuaisti ovat tärkeällä sijalla hänen teoksissaan: niiden toiminta on nopeampaa ja emotionaalisempaa kuin näköaistin. usein teoksiin liittyy myös äänimaisema, jolloin teos on syntynyt yhteistyönä säveltäjän kanssa.

taiteilija näkee teoksensa jatkumona, jossa hän tutkii ihmisen elämänkulun haurautta ja haavoittuvuutta valon ja heijastuksen, virtaavan veden sekä kuvien yhdistelminä. materiaalien valinnalla ilvessalo tavoittelee ihmismielen oleellisia ominaisuuksia: läpinäkyvyyttä, kovuutta ja haurautta.

elämän hauraus ja haavoittuvaisuus, pelko, epävarmuus ja uhkakin ovat ensi ajattelemalla synkkiä aiheita. ilvessalon teoksia ei kuitenkaan leimaa synkkyys. teokset muistuttavat myös inhimillisestä lämmöstä, mahdollisuudesta tehdä havaintoja ja oppia, ehkä jopa muuttaa jotain. ilvessalon taiteessa on toivon kipinä.

petri eskelinen
galleriaK:ssa huittisissa, torkinkatu 3
13.6.-1.7.
maisema-teos lauttakylän sillalla, risto rytin kadulla, lähellä aseMaa

”näyttelyni kaksi koneteosta kiertyvät mahdottoman luonnonkokemuksen ympärille.
kuinka nähdä ajan kulkevan nopeutettuna? kuinka nähdä ilmiö, kuten vuorten synty, jonka havaitsemiseen olemme aivan liian lyhytikäisiä? entäpä jos olisimme tarpeeksi pitkäikäisiä nähdäksemme loputtomasti auringonnousuja? onko tuollainen ajatus täysin mahdoton?
olen koneillani pyrkinyt simuloimaan luonnonvoimia ja muokkaamaan näiden ilmiöiden periaatteita yhteen tilaan ja aikaan mahtuvaksi kokemukseksi.

teoksellani ’kesy maa’ olen toisintanut samat periaatteet joiden kautta miljoonien vuosien aikana vuoret, vuonot ja laaksot syntyvät. Tavat, joilla maa muokkautuu mannerlaattojen ja eroosion seurauksena on pienennetty ja nopeutettu rajattuun piiriin, johon katsojalla on pääsy ikään kuin jumalan perspektiivistä ylhäältä alas. teoksessa ääniaallot liikuttavat konkreettisesti materiaa - tässä tapauksessa hiekkaa, eli maata.

’päivänsäde--teos tiivistää jokapäiväisen auringonnousun ja laskun tapahtuman minuuttiin. päivä on perusyksikkö, jonka ympärillä aamu ja ilta vaihtuvat. päivien kulku koetaan ihmisen itsensä, eli kuvannollisesti sen oman paikan ympärillä. tämä on myös teoksessa katsojan paikka - päivän edessä. auringonlaskuhan on perinteisesti yksi taidehistorian suurimpia klisheitä, mutta nykyisin myös huolestuttava mittari ympäristömme tilasta. mitä punaisempi auringonlasku on sitä enemmän ilmakehässämme on saasteita, jotka saavat valon taittumaan. ja punainen on varoitusväri.

lapsena, joskus kymmenvuotiaana, minuun teki suuren vaikutuksen jules vernen kirjasta 'aikakone' tehty elokuva. muistan kuinka filmin sankari matkusti koneellaan ajassa eteenpäin, nähden maailman muuttuvan ympärillään kiihtyvällä tahdilla. ensin päivien kulku nopeutui, antaen auringonnousun ja -laskun vuorotella varjojen seuratessa. ympäröivän kaupungin muodit vaihtuivat ja vuodenajat seurasivat toisiaan pysähtymättä. talotkin alkoivat sortua ja uusia rakentua. puita kasvoi ja kuihtui. lopulta kiihtyminen oli siinä pisteessä, että itse vuoret alkoivat madaltua ja maasto muuttua.
tämä nopeutettu ajankulun kuva nousi uudelleen mieleeni kootessani teokseni tähän näyttelyyn. molemmat teokseni liittyvät elokuvan esittämään kuvaan mahdottomasta tapahtumasta, jonka olen pyrkinyt teoksissani pelkistämään esitettäväksi periaatteeksi.

teosten voi ajatella myös olevan opetuksellisia - näin luonnonmekaniikka toimii. näin ääni vaikuttaa materiaan ja näin yhden päivän aikana auringonvalo muuttuu. näyttelyssä on myös mukana piirustuksia muuttuvista ja kasvavista kaupungeista, joita mahdoton matkustaja on voinut nähdä."

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" /><o:p></o:p>

merimaisema:

tuon huittisten jokimaisemaan merinäkymän meriveden puolittain täyttämän onton linssin muodossa. meriveden kanssa samalla tasolla voi nähdä joen vastarannan linssin suurentamana. kauempaa katsottuna linssi kääntää maiseman ylösalaisin tarkasteltavaksi. linssi muistuttaa ulkoisesti teleskoopista tai tutkimuslaivan pyöreästä ikkunasta.

luonnossa horisontti on ikuisesti läsnä, mutta samalla saavuttamaton. meren reuna on toiminut sekä yhdyslinkkinä kulttuurien ja kansojen välillä, että näkyvänä lupauksena tuntemattomista rannoista, joista emme voi tarkkaan tietää millaisia ne ovat. usein päädymme projisoimaan tällaisen tuntemattoman päälle pelkoja tai toiveitamme. avoin mielin on aina vaikea lähestyä jotain oman kokemuspiirin ulkopuolista. kaukaisen horisontin takana voi kuitenkin tässä tapauksessa nähdä huittislaisen joen sisämaan vastarannan. kaukaisuuden tunteenkin voi toisinaan kokea yllättävän lähellä ja tutkimusretkikin voi alkaa jo kotoa.

omassa työskentelyssäni olen viime aikoina yhä enemmän lumoutunut uuden löytämisen ideasta, ei niinkään, että väittäisin löytäneeni jotain uutta, vaan viehtyneeni uuden etsimisen ja tutkimisen ideasta elämän perusajatuksena. varsinkin tutkimusretket ja omien aikojensa uudet tieteelliset innovaatiot ovat minulle vertauskuvallisesti samojen vesien tutkimista kuin mihin itse kuvanveistäjänä pyrin. haluan nähdä jotain ensimmäisenä. tämä ajatus kattaa niin tieteellisen, taiteellisen kuin arkielämänkin uteliaisuuden maailmastamme.

(merimaisema oli ensimmäistä kertaa esillä huittisissa kesällä 2006, silloinkin lauttakylän sillalla)

puhuva talo -sarjaa kuvatessani olen muuttanut suuren aution rakennuksen tiloja pimeiksi huoneiksi, camera obscuroiksi. ajan patinoimat ja jo sellaisenaan ihmeelliset mielisairaalan huoneet ovat saaneet sisäänsä heijastuksia ulkomaailmasta.
pitkien, jopa tunnin mittaisten valotusten aikana kuviin on syöpynyt toinen, aineeton valotila.

työskentely camera obscura -menetelmällä on ollut hidasta ja meditatiivista. vuorokauden ajat ja vuodenajat ovat vaihtuneet, kuvaukset jatkuneet ja joka kerta valo talossa on ollut muutoksessa ja puhunut eri tavoin.
camera obscura (lat. "pimeä huone") on ilmiö, jossa valo kulkiessaan reiän tai linssin läpi hämärään tilaan muodostaa ylösalaisin olevan kuvan ulkopuolisesta maisemasta. ilmiötä ovat hyödyntäneet työssään vuosisatojen ajan tiedemiehet, taiteilijat ja filosofit.

puhuva talo -sarjan teokset on vedostettu paksulle kuitupaperille pigmenttiväreillä. ne mahdollistavat sametinpehmeän kuvapinnan, voimakkaan värintunnun ja pitkän säilyvyyden.

visuaalisen kulttuurin professori harri laakso on miettinyt pirilän seinille heijastuvien kuvien unenomaista sumeutta.
”niiden tapa liukua huoneen kulmien yli aina katoavaan reunaansa asti, kertoo ajan ja paikan häilymisestä. projisoidulla kuvalla on aina olemassa toinen, aiempi paikkansa – vaikka kuva liikkuisikin valon nopeudella. pehmeäkin kuva on tarkka jossain muualla. puiston puut ja läheisen ulkoseinän ikkunat pilkahtavat kuvina seinillä, joiden kohtisuoruus ei ole kovin huomaavaista kuvan yrityksille asettua paikalleen. vasta vedos silittää kuvan laskokset uudelleen yhteen huokoiseen tasoon.”

pirilän kuvissa laakso näkee monen ajan kulkevan päällekkäin, omaa tahtiaan.
”on kiven aika, valon aika, näkymättömän muistin aika. ovenraoista ja kurkistusluukuista pilkistävä valo muistuttaa siitä, että myös ulkopuoli on olemassa, vaikka me itse olisimmekin se näyttämö, jolla asiat tapahtuvat.”
”pirilän valokuvissa asiat syntyvät myös kaiken niitä kohti suunnatun kuvittelun voimasta. valokuvissa asiat näkevät päivänvalon.”

marja pirilä (s.1957) on valmistunut valokuvaajaksi taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1986. siitä lähtien hän on toiminut monipuolisesti valokuvauksen parissa sekä taiteilijana että opettajana.
pirilä on pitänyt lukuisia näyttelyitä sekä suomessa että ulkomailla. hänelle myönnettiin valokuvataiteen valtionpalkinto vuonna 2000.
pirilän ensimmäinen valokuvakirja aukeavat sormenpäiden silmät ilmestyi vuonna 1993 ja camera obscura sisätila/ulkotila vuonna 2002.

avaamattomat kirjeeni (2006) on jari silomäen minämuodossa, ”omakuvin” toteuttama valokuvasarja 30-vuotiaan miehen läsnäolon vaikeudesta.

sarjan avaavana metaforana toimii kuva kirjahyllystä täynnä avaamattomia kirjeitä viidentoista vuoden ajalta.
pienet kuvat ovat kertojan yritys avata ”menneisyytensä kirjeitä”. ne käsittelevät ihmissuhteita ja tilanteita menneisyydestä, joissa päähenkilö ei ole kyennyt olemaan tunnetasolla läsnä ja joita päähenkilö ei ole koskaan elänyt loppuun.

sääpäiväkirjani (2001 - 2007) on luonteeltaan dokumentaarinen työ joka perustuu sattumaan.
- olen kuvannut vuodesta 2001 lähtien joka päivä yhden maisemakuvan, johon olen yhdistänyt saman päivän henkilökohtaisen ja/tai maailmanpoliittisen tapahtuman. silomäen sääpäiväkirja-työ sisältää tällä hetkellä yli tuhat valokuvaa ja se on jatkuvasti elävä prosessi, yksikään työstä pitämäni näyttely ei ole ollut samanlainen.
- lähtökohtanani teokselle oli ajatus siitä, että maailmanpoliittiset tapahtumat, henkilökohtaiset tapahtumat ja säätilat tulevat toistumaan ja sulautumaan kuvasarjassa yhdeksi isoksi jatkumoksi.
- toisaalta taas maiseman ja uutisen rinnastaminen konkretisoi sitä, miten nykypäivän ihminen on kosketuksissa koko maailman tapahtumiin samanaikaisesti median kautta. kaikki on lähellä, mikä johtaa myös siihen, että todella lähellä olevat ympäristön tapahtumatkaan eivät ole enää niin lähellä.

sivustakatsojan henkilökohtaisia sotakertomuksia (2007) käsittelee aihetta, joka on valokuvahenkilön elämässä joka päivä esillä, mutta jota hän ei ole koskaan henkilökohtaisesti kokenut.

parkanolaissyntyinen, nykyinen helsinkiläinen jari silomäki voitti fotofinlandian vuonna 2004.
tuomariston mielestä silomäen otteita sääpäiväkirjastani -teos on ”täynnä valokuvauksellisia oivalluksia. valokuvat perustuvat loistavaan tilanteen, yksityiskohtien ja sävyjen tajuun. kuvien korkeatasoisuus perustelee tekijänsä kiinnostuksen sellaisiin kohteisiin, joiden ohi yleensä riennetään. juuri tämä ratkaistu paradoksi huipentaa kuvasarjan vetovoimaisuuden. jo teossarjan nimi viittaa yksityisen alueelle, keskusteluun itsensä kanssa. silti kuvasarja ilmaisee yleisesti nykyihmisen hellyttävää kyvyttömyyttä suurten kysymysten äärellä. kuvat inspiroivat katsojan terävöittämään omia aistejaan – kuulemaan, näkemään ja kokemaan vahvemmin”.

välillä kuin itse viattomuuksia. välillä kuin hahmoja ulkoavaruudesta tai mystisestä kauhugalleriasta. helposti voi ajatella: paikalla on omituinen porukka.

helmikuussa kim simonssonin keramiikkateoksia on esillä galleriaK:ssa huittisissa.

keramiikan käytöstä huolimatta simonsson ei totea olevansa keramiikkataiteilija vaan kuvataiteilija.

- keramiikka sopii minun ideoihini nyt. materiaalina se antaa paljon mahdollisuuksia.

simonssonin huittisten näyttelyn valkoiset ihmisfiguurit ovat lapsihahmoja, jotka ovat saaneet selkeitä vaikutteita japanilaisesta manga-sarjakuvista.

- manga on aika väkivaltaista ja pornahtavaakin. minua on aina kiinnostanut se muotokieli, ristiriita hahmojen viattomuuden ja rajuuden välillä. sanoo simonsson.

taiteilijan keramiikkafiguurit ilmentävät kuitenkin kuvanveistäjän omaa fantasiamaailmaa.

- keramiikan kulttuuriperinne yhdistyy nykyajan populaarikulttuuriin.

omaperäisyyttä simonsson hakee pienillä yksityiskohdilla: keramiikkaan poratuilla rei’illä, platina-lasitteella, lasikuvuilla ja kypärillä.

kriitikot ovat kiitelleet vuonna 2004 Vuoden nuoreksi taiteilijaksi valitun simonssonin taiteilijan laatua. sen takaavat teknisen taituruuden lisäksi nykytaiteelle tyypillinen piirre, jossa omintakeisuus yhdistyy arkkityyppiseen, kaikkia tavalla tai toisella koskettavaan muotokieleen.

myös simonssonin materiaali, keramiikka, kiehtoo taiteentuntijoita. keramiikka korostaa hahmojen haurautta ja rikkimenevyyttä, mutta myös kokoa ja massaa. hahmot ovat samaan aikaan läsnä ja poissa, jossain omassa todellisuudessaan. kummajaistenko valtakunnassa? on kriitikko kysellyt.

ihmishahmojen lisäksi simonsson tunnetaan eläinfiguureista.

- idea on lähtöisin pienistä posliinikoirista, niitä joita pidetään kitschinä, mauttomina ja arvottomina.

simonssonin käsittelyssä koirat ovat paitsi isoja myös vaarallisen tuntuisia. niissä kriitikot ovat nähneet pelkoa, ahdistavuutta ja väkivaltaakin.

lea turto
galleriaK:ssa huittisissa, torkinkatu 3
27.12.-14.1., suljettu 6.1.

- siirryin 2000-luvulla taidemaalauksen alueelta työskentelemään valokuvapohjaisesti manipuloidun kuvan kanssa. maalarin palettini on muuttunut digitaalikuviksi, joissa poimin valokuvasta osia ja värejä. pensselini ja piirtimeni ovat myös muuttuneet digitaalisiksi. valokuva on kuin luonnos, jonka päälle maalaan ja piirrän, muokkaan. tekniikka vapautti minut tekemään kertovia kuvia, sanoo huittislaissyntyinen lea turto.
- välineitäni ovat photoshop ja flash. teoksiani esiintyy sekä verkkoteoksina että printteinä. kuvallisuus on minulle ajattelua, kommunikaatiota. keskustelen kuvissani yhtä hyvin myyttien, taidehistorian kuin sokerisen kliseen, uutiskuvien tai nykytaiteen ja nykytekniikan piirissä. ne sisältävät usein päällekkäisiä viittauksia, toteaa nykyisin jyväskylässä asuva turto.

- työskentelen sarjallisesti ja teemallisesti. galleriaK:n näyttelyyn poikkeuksellisesti olen asettanut esille useista sarjoistani teoksia vuoropuheluun.

mies-sarjassani yritin ymmärtää ihmiselämän pituista aikaa. yritys ymmärtää aikaa ja ajankäsitettä on askarruttanut mieltäni kautta tuotantoni. pustan miehet ratsastavat saarijärvellä tien poikki romanttisessa auringonlaskussa. nuori poika taas kulkee taivaita pitkin tietokoneaikakaudella. kolme ässää: suomi, sauna ja sisu työssä asetin pienen miehen aavaan maisemaan kiven päälle olutpullo käteen ja aurinkolasit päähän.
- jokainen katsoja silti luo kuville oman tarinansa.

- kesäyön tarinat kertoo syrjäytymisen ongelmista: mies on sammunut, lapset unohtuneet metsään ja nuoripari uneksii omasta punaisesta tuvasta. olen skannannut niihin osia kuvaraamatusta, leijonan ja enkelin, muokaten ne osiksi kuviani.

- sarja syntyi saatuani kutsun erääseen näyttelyyn ja siinä teemakseni apostoli johanneksen teot. syntyikin kuvaus työsarasta tämän ajan "apostoleille". teema synnytti myös varkain hengen temppelissä työn sekä kellari ja uimahallin katto, joka viimeinen kuvaa lähinnä taiteilijan hengen vaelluksia korkeuksista syvyyksien syövereiden välillä.

- syyskuun 11. 2001 terrori-iskun näkeminen tv:ssä oli kokemus, josta ensin en pystynyt arvioimaan katsonko uutisointia vaiko viihdettä. ikkunana maailmaan se on täynnä niin paljon kuvia väkivallasta, että niihin on turtunut.

- teoksiini on sen jälkeen usein tullut väkivallan uhrin aseman käsittely, yritys ymmärtää miltä ihmisestä tuntuu. tämän päivän elokuvista usein esiintyy kuvaus neitsyt marian kuvasta, joka itkee verisiä kyyneleitä. huittisten näyttelyssäni on mukana sarja suuttomasta kasvosta verisin kyynelein, rikkoutuneena tai monin hymyin, jotka ovat irti kasvoista.

ballerina taas astuu alas kellarin portaita verisissä portaissa. veriset portaat jatkuvat internetissä esillä olevassa animaatiotyössäni. sain nettigalleria henkevältä silakalta kunnian olla ensimmäinen kutsutaiteilija ja teemaksi crime. pahimmaksi rikokseksi valitsin kidutuksen. teos on esillä www.environmentalart.net/me/crime.html

- jäljet tutkii henkisen väkivallan traumaattisia jälkiä sekä selviämistarinaa, käyttäen keinona kidutuksen etäännyttämistä pois omasta kulttuuristamme sekä tuoden sen samalla tuttuun arkipäiväämme lähelle. luvitteellinen kohtaus tapahtuu okean parkkipaikalla ostosmatkalla, muistojen värittäessä arkipäiväisen kokemuksen pelolla.

- marian ilmestys 2002 näyttelykokonaisuudesta tutun huntupäisen naisen suuttomat kasvot itkevät huittisissa verisiä kyyneleitä. teoksessa toisena kertojana tekstilainauksilla on helsingin sanomien verkkoliitteessä julkaistu alfonso padillan selviytymistarina kidutuksesta.

- hän laajentaa ohi vankeusaikansa kidutuksen koskevan meitä kaikkia: kidutus ei liity ainoastaan politiikkaan, uskontoon tai ideologiaan. kun kaksi pientä lasta tapaa, heidän välillään alkaa jo valtataistelu.