kuvataideakatemian taidegrafiikan osaston näyttely
6.-19.12.2001

grafiikka elää

kuvataideakatemian taidegrafiikan osasto on koulun osastoista pienin, mutta virkeä. se pitää yllä taidegrafiikan parhaita käsityöläisperinteitä yhtä lailla kuin uutta kuvankäsittelyäkin digitaalisessa muodossa.

perusopetus jakaantuu metalligrafiikkaan ja litografiaan, muita tekniikoita lähestytään erikoiskursseilla. osastolla painotetaan piirtämisen merkitystä taidegraafikon työn perusvälineenä.

mukana on reilun kymmenen opiskelijan lisäksi opettajat matti hintikka, eeva-liisa isomaa ja kuutti lavonen. näyttelyyn ripustetaan suurempien töiden rinnalle pienempää grafiikkaa.

matti kalkamo
7.-25.11.2001

ilkikurisuus taipuu silkaksi filosofoinniksi

kuvanveistäjä matti kalkamo on monipuolinen ammattimies, joka yhdistelee ilkikurisen kekseliäästi niin aineita kuin asioita. galleriaKn näyttelyynsä hän on tuonut uusimpia teoksiaan, joissa hän sujuvasti yhdistelee kierrätettyjä esineitä ja perinteisen veistotaiteen menetelmin valmistamiaan esineitä.
näyttelyn teoksissa on vanha lapio, polkupyörän pyöriä, lastenvaunujen pyöriä, kuivuneita kuusenkarahkoja ja veistäjä-valurin erinomaisella taidolla toteuttamia pronssivaluja.

monenlaisia asioita kalkamo yhdistelee kekseliään yllättävästi keskenään ja saa aikaan tasapainoisia teoksia, joissa taiteen monet tyylit ovat vahvasti läsnä.
kalkamon äskeisessä helsingin näyttelystä kriitikko Anne Rouhiainen totesi taiteen tyylien yhdistyneen kalkamon teoksissa vuorovaikutteisesti tavalla, jonka soisi leviävän ja vakiintuvan laajemmin.

brand new/second hand -näyttelyn ehkä keskeisimmässä teoksessa matti kalkamo on luonut kuivista kuusista ja lastenvaunujen, lasten pyörän, polkupyörien ja rollaattorin pyöriä yhdistellen laajan teossarjan ja sommitellut niistä installaation.
borrowed scene-teoksessa hyvin poikkeuksellisella tavalla muotoillut kulkuneuvot hahmottuvat koko ihmisen elämänkaaren kuvajaisiksi. mutta miksi ihminen ja koko hänen elämänsä muodostuu risuista?

toisessa isossa teoksessa, digging dirt, taiteilija on yhdistänyt vanhaan rautalapioon pieniä pronssisia monumentteja. ihmisten teoista on kyse, mutta mikä merkitys on ihmisten teoilla?

matti kalkamon teokset ovat ensiksi hauskoja, mutta heti seuraavaksi niistä nousee esiin vähintään ilkikurisuus, joka taipuu sarkasmiksi ja lopulta vakavoituu. matti kalkamon taiteessa on filosofisia syvyyksiä, hän panee ihmisen miettimään ihmisyyttään ja tekojaan. kalkamo ei ole julistaja, mutta antaa halukkaalle hyvät eväät pohdiskeluun, ja selkeät viitteet siitä mitä mieltä hän itse on tämän maailman menosta.

tamperelainen matti kalkamo on huittisten seudulla tuttu taiteilija. hän oli mukana katugalleria huittisen ensimmäisessä näyttelyssä vuonna 1996 vaikuttavalla teoksella linja-autoaseman viereisellä viheriöllä.
hyvin tuttu ja pidetty pysyvä teos huittisissa on matti kalkamon ja heli ryhäsen yhteisesti toteuttama esteitä-teos, jossa on muhkea mies puhelinkioskissa. huittislaiset puhuttelevat teosta useimmiten lempinimellä doriksen mies.

huittisten seudun taideyhdistyksen vuosinäyttely luonnollista
10.-28.10. 2001

luontosuhde löytyy vaikka silakoita paistaessa

huittisten seudun taideyhdistyksen vuosinäyttelyn teemana on tällä kertaa luonnollista.
luonto on suomalaisille aihe, johon on selvästi helppo tarttua, galleriaKhon ripustetussa näyttelyssä onkin esillä 25 tekijän töitä, joissa luonto on mukana tavalla tai toisella.
- näyttelyn teema näkyy teoksissa ehkä enemmän kuin koskaan ennen, taideyhdistyksen sihteeri minna karru toteaa.

(lauttakylä-lehti 16.10.2001)

anna retulainen ja vesa-pekka rannikko
12.-30.9. 2001

eläinmaailma valloittaa

eläimet - huikeat määrät eläimiä - ovat pääosassa taidemaalari anna retulaisen kuvissa. retulaisen kuvat ovat useimmiten suurikokoisia öljymaalauksia.
eläinten lisäksi olennaista kuvissa on valtava liike, energinen tapahtumisen vyöry.

anna retulaisen taide on taianomaista: hänen kuvansa ovat mitä suurimmassa määrin esittäviä, syvätarkkoja maalauksia, jotka ensi näkemältä luovat kuitenkin täysin abstraktin vaikutelman.
- nykyisin asiat tapahtuvat hirveällä vauhdilla. kukaan ei ehdi nähdä mitään. teen työni sellaisiksi, että pysähtymättä niitä ei näe, sanoo retulainen.
hänellä on taidenäyttelyistä kokemuksia kiireisistä katsojista, jotka eivät ole ensikäynnillään havainneet, että teokset ovat täysin esittäviä, vaan ovat nähneet ne aluksiabstrakteina ja sitten palanneet löytämään varsinaisen sisällön.

retulaisen maalaukset ovat elämys, kunhan katsoja malttaa pysähtyä teoksen ääreen ja antaa itselleen aikaa mennä mukaan kuvan tapahtumiin. maalauksissa karjalaumat mennä rymistelevät preerioilla, sekasortoisella myllerryksellä puskevat eteenpäin, lokkiparvet lentävät muhkeina parvina, linnut tappelevat herkkupaloista keskenään, varikset rävähtävät lentoon huimana pyörteenä…
retulaisen eläinmaailman äärellä katsoja kuulee kuinka lehmilaumojen alla tanner tömisee, lokit kirkuvat, varikset raakkuvat…

helena sederholm kuvaa retulaista osuvasti dramaturgiksi: hän maalaa elokuvaa, tilannetta juuri ennen kuin tärkein tapahtuu. odotuksen. hetken, jota ei huomaa, koska seuraava kohtaus on päätapahtuma, johon väripintojen vauhti johtaa.

anna retulainen sanoo vanhojen maalausten kiehtovan häntä. viitteitä, vaikutteita, hän sanoo ammentavansa vanhoista länkkäreistä, hitchcockin linnuista, populaarikulttuurista…

taiteilijana retulainen on kovat työihminen, taitajana vanhojen mestarien sukua. suuren suuret kankaat edellyttävät satojen eläinten maalaamista, vaivannäköä.
vanhoista mestareista suurten maalaustelineiden äärellä retulainen työtavoiltaan poikkeaa; vähän epäortodoksisesti hän levittää kankaansa lattialle, istuskelee kankaalla ja maalaa. työprosessi on kokonaisvaltainen. kangas on tuleva taideteos, istuin ja väripaletti. maalaus, työ vie tekijäänsä, luonnostelematta teos syntyy ja muokkautuu, ajoin paikoin värikerrokset vahvistuvat, kun kuvan tarina kehittyy ja muokkautuu.

galleriaK:n syyskauden avaajaksi kutsuimme jo hienoa kansainvälistäkin uraa tekevän nuoren taidemaalarin anna retulaisen helsingistä. hän halusi mukaansa huittisiin monipuolisen taiteilijaystävänsä vesa-pekka rannikon, joka työskentelee myös helsingissä.

kineettisen taiteen näyttely
16.6.-16.8. 2001

se käy!

liikkeen taiteen näyttely galleriaK:ssa on monipuolisen suomalaisen kulttuurikesän uusinta antia. se käy! on kineettisen taiteen ensimmäinen tyylisuuntanäyttely.
näyttely kokoaa yhteen ryhmän kineettisen taiteen eturivin tekijöitä: osmo valtonen, pekka jylhä, kimmo ojaniemi, jukka vikberg,annika tonts ja jukka lehtinen.

osmo valtonen on suomalaisen kineettisen taiteen grand old man, liikkeen taiteen suomalaisia uranuurtajia.
annika tonts on puolestaan nuorena taiteilijana kineettisen taiteen uusiin tekijöihin kuuluva taitaja.
pekka jylhä nousi kaikkien suomalaisten tietoisuuteen taannoin presidentti kekkosen muistomerkin tekijänä. kekkosmonumentti on liikkeen ja valon teoksena kinetiikkaa sekin
jukka lehtinen, jukka vikberg ja kimmo ojaniemi ovat kinetiikan taitureita ja - taikureitakin.
näyttelyn avajaistapahtumassa esiintyy maan johtaviin performanssitaiteilijoihin kuuluva reijo kela.viisaat sanat esittää tohtori jukka kauppinen.

kineettinen taide on liikkeen taidetta, todellisen liikkeen tai liikkeen illuusion luovaa taidetta, mekaanista taidetta, konetaidetta, mobileja, valotaidetta…
elävänä, monipuolisena, ilmeikkäänä ja monesti yllätysten täyteisinä ja hauskoina ilmiöinä näyttäytyvä kineettinen taide on noussut viime aikoina kasvavan kiinnostuksen kohteeksi.
kineettisen taiteen lähestyminen on useimmiten helppoa ja luonnollista. Se on virikkeellistä, ajatteluttavaa ja keskusteluun innostavaa.

huittisissa kineettistä taidetta on esillä ennestäänkin pysyvästi. katugalleria huittinen -nykytaideprosessin kuluessa kaupungin kokoelmiin hankittiin monia kineettisen taiteen alueeseen kuuluvia teoksia.
osmo valtosen hiekkapiirrin seiska on palvelukoti kaarirannan oleskelutiloissa.
heikki tolosen ja nina pasasen yön kukka avaa ja sulkee terälehtiään kaarirannan pihapuistossa.
anneli sipiläisen neljä vuodenaikaa -teos on vanhan paloaseman tornissa tuulen liikuteltavana (poistettiin kesällä 2004).
kimmo ojaniemen toinen hirvi -teos voidaan sekin kokea kineettisen taiteen alueeseen kuuluvaksi.
markus kåhren moderni kaukoputki sijoittuu puolestaan kaupungin uuteen kirjastotaloon.

se käy -näyttelyä luo kuuden taiteilijan ryhmän kanssa huittisten seudun taideyhdistys. näyttelyn toteuttaminen alkoi kimmo ojaniemen aloitteesta ja hän on taiteilijaryhmän kokoavana henkilönä toteuttamassa näyttelyä.

minna karru
16.5.-3.6. 2001

niin on kuin näyttää

ensimmäisen kerran galleriaK Huittisissa on nyt kokonaistaideteos. taiteilija minna karru huittisista on rakentanut yli 200 neliömetrin huonetilasta tilateoksen, jonka sisältö syntyy valokuvatekniikalla toteutetuista kuvista, pigmentistä ja lasielementeistä, joita valo hehkuttaa.

ison tilan jäsentely, sisällön ja tunnelmien luominen tapahtuu melko vähin elementein, parillakymmenellä taide-esineellä. itselleen tunnusomaisella tavalla minna karru on jälleen tehnyt pelkistetyn kokonaisuuden. teos on perimmältään vain värejä, jotka uhkuvat vahvaa tunnetta.
kuvamaailma on pitkälle abstrakti, mutta joissakin kuvissa hahmottuvat kasvit, kukat. kuvien värien hehku on tulppaanien terälehdistä ja toisaalta lasielementeissä, lasilaatikoissa, olevasta pigmentistä, joka kuvien yhteydessä saa siitepölyn luonteen.
varsinaisista kukkatauluista galleriaK:ssa ei kuitenkaan ole kyse, vaan jostakin vallan muusta, vaikka galleriassa voi mainiosti käydä ennakoimassa puutarhoissa orastavaa kevään ja kesän loistoa.

taiteilija on näyttelynsä nimellä antanut selvän viestin omista lähtökohdistaan. palava-nimi on yhtä kuvien kuumien värien kanssa, mutta epäilemättä mitä suurimmassa määrin tunteen ilmaisu. sitä hän on alleviivannut kokonaisteoksen eri elementtien nimillä. monet ikivanhat varsinaissuomalaiset sanat mieltyvät nykyihmiselle hauskoiksi ilmaisuiksi; leikki on hehkutuksessa läsnä.

minna karrun värikylläinen tilateos on joitakin hänen edellisiä teoksiaan nähneille varmasti yllätys. viime kesänä hän teki katugalleria huittisen kesänäyttelyyn myös ison tilateoksen. huittisten bussiaseman kupeella kahden lähekkäin olevan talon huoneet hän pelkisti äärimmilleen, toisen kauttaaltaan puhtaan valkoiseksi. niitä huoneita ihmiset saivat sävyttää omalla olemuksellaan, läsnäolollaan, väreillään. nyt taiteilija antaa väkevästi omat tunteensa värit katsojansa elämysten evääksi.
kokonaan uusia värit eivät ole Karrun taiteessa. aiemmin hän teki hyvin värillisen tilateoksen mm. huittisten linja-autoaseman yhteen lasiseinäiseen liikehuoneeseen. lasi on galleriaK:ssakin nyt värien rinnalla läpinäkyvyyden symbolina ikäänkuin varmistamassa sen, että niin on kuin näyttää.

elsa ytti
18.4.-6.5. 2001

luonnon ja kulttuurin kerroksia

galleriaK hehkuu huittisissa väriä vahvemmin kuin kertaakaan aiemmin. hehkun on sytyttänyt graafikko elsa ytti, joka on tuonut pitkästä aikaa töitään synnyinseudulleen. helsingissä elävän ja työskentelevän taiteilijan tuliaiset satakuntalaisen lakeuden keskelle ovat kuitenkin pääkaupunkiseutua paljon paljon kauempaa, keski- ja etelä-amerikasta.

elsa ytin näyttelyyn meno on riemastuttava elämys, mutta myös hämmentävä. ytti on ainakin suomalaisessa taidemaailmassa ainutlaatuinen tekijä. hänen grafiikkansa on ennen kaikkea maalaustaidetta. ytin taide on oiva osoitus siitä, että taiteen tekemisen tekniikka ei sanele taiteen sisältöä. asiansa osaava taiteilija taivuttaa tekniikan tahtoonsa: taiteilija tekee mitä tahtoo ja ytti on tahtonut graafisia maalauksia.

värien voimakas hehku on ollut jo pitkään elsa ytin taiteen keskeisintä tunnusmerkistöä ja luonnekuvaa. hänen värinsä ovat useimmiten puhtaita ja selkeitä - hehkuvia.

toinen ytin taiteen jo pitkäaikainen keskeinen elementti ja aihe-alue on luonto, vapaa luonto tai puutarha, jossa sielläkin hänellä on ollut taipumus nähdä luonnon vahva pyrkimys vapauteen.
rrityisen kiinnostavaksi elsa ytin luontokuvat ovat muodostuneet, kun hän yhdistelee niihin kulttuurihistoriallisia viitteitä. italian, välimeren maailman ja antiikin maailma näkyi takavuosien kuvakerrostumina hänen taiteessaan. lyyrat, maljakot ja rakennusten yksityiskohdat olivat vahvoina muistumina mukana kuvissa muutaman kuukauden italian työmatkan jälkeen.

galleriaK:ssa nyt esillä oleva näyttely on sekin maailmanmatkan tulosta. ytti kiersi pari vuotta sitten noin vuoden latinalaista amerikkaa. keski- ja etelä-amerikan kuumaa hehkua on nyt väkevä annos satakunlalaisessa keväässä.
kun italian tuliaisissa kuvissa oli näkyvissä vähän symmetriaa ja järjestystä, on valtamerentakainen latinalaisuus  vapauttanut muodon rentoon abstraktioon, jossa luonto soljuu sademetsäisen rehevänä vyörynä. kauniita, kauniita ovat elsa ytin kuvat jälleen puhtaan esteettisiä, mutta eivät pysähdy esteettisyyteen.
elsa ytti on maalannut kuviinsa väli- ja etelä-amerikan kulttuurin kerrostumia, useimmiten vähin elementein, esimerkiksi eläinhahmoin. käärmeet, tai pelkästään käärmeen pää, kotka, jaguaari edustavat kuvissa ikiaikaisia kulttuureja. kauaksi intiaanien maailmaan vievät viitteet.
hienolla tavalla elsa ytti arvostaa taiteensa katsojaa. hän ei selittele, hän pelkistää sanottavansa ja jättää katsojalle vapauden omiin tulkintoihin.

varsinaisen taiteilijantyön rinnalla elsa ytti osallistuu monin tavoin suomalaiseen kuvataide-elämään. hän on tehnyt paljon opetustyötä, viime vuodet taideteollisessa korkeakoulussa, sitä ennen pitkään oriveden opistossa. hän toimi vuosikaudet viime vuosikymmenellä taidegraafikkojen keskeisimpänä edustajana taidegraafikkojen puheenjohtajana.
hänellä on ollut todella runsaasti näyttelyitä niin kotimaassa kuin maailmallakin. hänelle on kahdesti myönnetty valtion useamman vuoden työskentelyapuraha

hannu aaltonen
14.3.-1.4. 2001
 
maisemamaalauksia kameralla vauhdin maailmasta
 
kaupungistuneen nykyihmisen luontoelämykset muotoutuvat yhä vahvemmin maiseman näkemishetkiksi. taajamien lisäksi ihmiset ovat muuttaneet autoihin ja tieverkko on kehittynyt vauhtia ihannoivan ihmisen toiveiden mukaisesti valtatiepainotteisiksi. vauhdin valtatiet kiidättävät ohi kyläyhteisöjen. metsissä ja peltolakeuksilla valtateille näkyvät vain autioituneitten talojen takapihat.
ihminen maaseutunäkymässä on autossa istuva subjekti, joka näkee toisen ihmisen toisessa autossa. olen kuvannut maisemaa niin kuin autoistunut ihminen maaseudun näkee ja kokee. näkymät, kuvat, venyvät ja hahmottuvat epämääräisiksi. kun näkymien kokemuksia kaamoksen suomessa pitkään sävyttävät vielä sade, harmaus, hämärä ja pimeys, maisemat saavat aivan uusia ulottuvuuksia. näkemistä tulee fantasmeja: harhanäkyjä, houreita. näkemät voivat olla esteettisiä, vaikka eivät ole todenmukaisia, vaan vääristyneitä. kuvat sävyttyvät kuvitteellisiksi; epätodellisuus onkin todellisuutta.
 
vauhtiyhteiskunta on edennyt suomessakin jo niin pitkälle, että tienpitäjä tielaitos on todennut tarpeelliseksi luoda tylsänoloisiin sisällöttömiin moottoritiemiljöihin uusia henkisiä sisältöjä.
olen itse mukana kuopion seudulla maisemaGalleria-ympäristötaideprojektissa, jossa 180 kilometrin valtatietaipaleelle luodaan nykytaiteen keinoin uusia sisältöjä urbaanin autoistuneen ihmisen vireyttämiseksi ja havaintoherkkyyden ylläpitämiseksi.
 
parin vuotta paljon ajaessani ja intuitiivisesti liikkeen maisemakuvia kuvattuani ja näyttelykokonaisuuden kuvista koostettuani löysin yllätykselliseksi ilokseni ranskalaisen nykyfilosofin paul virilion, jonka vauhdin filosofia, dromologia käsittelee aivan samoja asioita kuin kuvani. aforistisesti viisauksiaan muotoillen virilio kuvaa vauhdin vaikutusta nykyihmisen elämään.
Liikkumisilluusiota aletaan pitää näkemisen totuutena, aivan kuten optiset illuusiot alkavat näyttää elämän illuusioilta, sanoo virilio.
silmän ja moottorin kongruenssi, näkemisen totuus, muunsi elämän rytmit tyystin toisiksi. vauhti käsittelee näköä raaka-aineena.
nopea paikasta toiseen siirtyminen merkitsee katoamista matkan huomenettomaan juhlaan, ilkkuu virilio. vauhdin nihilismi tuhoaa todellisuuden.
 
vauhdin epätodellisuuteen aitosuomalainen haluaa kuitenkin edelleen annoksen nostalgiaa, joka ylläpitää sukupolvien unelmaa kauniista kotomaasta. hiljaisuuden makean maisema-annin hän imee evääkseen itseensä elämysmatkan saunahetkessä, kesälomalla mökkilaiturin sumunäkymässä aamun autereessa.
fantasmi-näyttelyssä auer-nostalgia on kontrastina korostamassa vauhdin valta-asemaa nykyihmisen elämässä; jo kiitävässä autokyydissä mökkihetkestä arkeen hiljainen hetki venyy jälleen muodottomaksi maisemanäyksi.
 

kuutti lavonen
7.-25.2. 2001

ihmisen kuvia

taidegraafikko ja maalari kuutti lavonen tuo galleriaKn näyttelyiden sarjaan aivan uuden taiteen alueen. syvästi kulttuurinen lavonen ammentaa taiteessaan usein kaukaa taidehistoriasta, mutta hänen teoksensa ovat aina vahvasti hänen oman aikansa taidetta, tämän ajan taidetta. nykytaiteilijana lavonen on kuitenkin monin tavoin vanhojen mestareitten sukua.
kuutti lavosen koko elämä on ollut kuvataiteesta kylläinen: hänen molemmat vanhempansa ovat taiteilijoita, erinomaisia taiteilijoita. jo 18-vuotiaana hän itse keskittyi kokonaan taiteen opiskeluun italiassa. italian opintojensa jälkeen hän opiskeli taideakatemian koulussa suomessa.
välimeren euroopan ja ylipäätään kansainvälisen työskentelyn vaikutukset näkyvät hänen taiteessaan vahvasti, suomalaiseksi taiteilijaksi poikkeuksellisen vahvana perusolemuksena. se olemus on kuitenkin hyvin sisäistynyttä niin, että se on nimenomaan lavosta itseään, ja sillä tavoin suomalaista. lavonen itse on kertonut, että keskieurooppalaiset näkevät hänen taiteensa pohjoismaisesti virittyneenä, melankolisena. itse hän ei pidä töitään surumielisinä, vaan kutsuu niitä keskittyneiksi.
galleriaKn näyttelyyn lavonen on ripustanut tuotannolleen tyypillisiä henkilökuvia. esillä on useita suurikokoisia ja hyvin vaikuttavia teoksia, kuten ”musta ruusu”, tummanpuhuva temperamaalaus.

la plume, sulka

monien henkilökuvien lähtökohdat ovat kaukana taidehistoriassa. vaikka teosten perusta on kaukana, lavonen tuo ne omaan aikaansa omien kokemustensa ja näkemystensä vahvalla läsnäololla kuvanteossa.
suurikokoisten maalausten lisäksi näyttelyssä on paljon grafiikkaa, monilla eri menetelmillä toteutettuna. vedokset ovat hyvin isokokoisista lähes miniatyyreihin, kaikki tyyni sisällöltään vahvaa laatutaidetta.
kuvataideakatemian grafiikan opettajana, professorina työskentelevä lavonen osoittaa teostensa sisällön lisäksi tekniikoillaan olevansa vanhojen mestarien sukua, loistava piirtäjä, värin taitaja, esteetikko, jolla on teoksissaan kuitenkin aina myös jännitettä luovaa särmää.
lavosen maalauksissa ja piirroksissa katsoja on näkevinään leonardoja ja picassoja, mutta ne ovat lavosen käsialalla tehdyissä lavosissa vain häivähdyksiä ja viitteitä mestarien suvuista.
 

hannu riikonen
4.-21.1. 2001

hymyilyttävistä hetkistä syvään pohdiskeluun

pipopäinen poika näyttää kieltä tytölle, pullean leppeä nainen kylpee,  muskelimies esittelee lihaksikasta ylävartaloaan, toinen mies lusikoi keskittyneesti rokkaa.
tamperelaisen kuvanveistäjän hannu riikosen värikkäitä veistoksia on esillä galleriaK:n tammikuun näyttelyssä. naivistina tunnetun riikosen muhkeamuotoisten ihmisten keskellä on helppo liikkua ja huvittua näkemästään.

 hullu nurkassa

mutta mutta.
huvittavuus ja hauskuus on riikosen taiteen pinnalla ohut kuori. heti, kun osuu katsomaan riikosen ihmisiä silmiin, hymy omilla huulilla alkaa ohentua, olo hämmentyy, ajatus vakavoituu. galleriaKssa hauskuuden etsijä  sävähtää uuteen viimeistään osuessaan silmitysten ”hullun nurkassa” kanssa.
riikonen ei päästä ajattelevaa katsojaansa vähällä. itse asiassa hän saattaa heti pintaa syvemmälle pyrkivän katsojan aika erikoiseen mielentilaan. naivismiin usein liitetyn helppouden ja vaivattomuuden sijasta katsoja huomaakin ajatuksensa askartelevan odottamattomilla alueilla.
hannu riikonen ei enää pitkään aikaan ole ollut naivisti siinä mielessä kuin naivismia on totuttu suomessa viime vuosikymmeninä ajattelemaan. riikonen on venyttänyt naivismin rajoja ja ylittänyt niitä reippaasti. monesti hänen teoksissaan on aimo annos surrealismia. toisaalla hän ottaa ajoin hyvin voimakkaasti kantaa ajan ilmiöihin.
riikosen ihmiset – ihmisiä riikonen aina kuvaa – ilmaisevat yhä useammin henkilökohtaisellaan selvästi yleistä yhteiskunnallista tapahtumaa ja ilmapiiriä. riikosen ilmaisutapaa – naurun ja vakavuuden omintakeista, äärimmilleen tehostettua, absurdia lomittumista – hannu castren luonnehtii osuvasti piikiksi runsaassa lihassa.
riikosen taiteen esittelyssään castren toteaa, että riikosen veistosfiguurien värillisyys ja muodon liioittelu eivät merkitse naivistista kömpelyyttä hallita mittakaava, vaan pikemminkin operointia yhä hallitummin taidehistoriallisilla muotoseikoilla ja ihanteilla.
castren näkee riikosen pulleissa hahmoissa samaa kuin picasson 1920-luvun surrealistisissa hahmoissa, joilla hulvattomimmillaankin on säilynyt selvä yhteys antiikin klassiseen perinteeseen; niin myös hämmästyttävästi riikosen hahmoilla.
tamperelaisena ja hämeensillan vakiokäyttäjänä samaan sukutauluun kuuluvat castrenin mielestä väinö aaltosen ylevät veistokset: kun aaltonen on irrottanut ihmisensä kauas arjesta olevaan jaloon yksinkertaisuuteen, riikonen houkuttelee ripauksen klassista ilmapiiriä arkeen. näin syntyy monumentaalisen hiljaisuuden viritys, joka tekee veistoksen kuvaamasta arkisesta episodista jotain ikuisempaa, castren toteaa.
hannu riikosta ei castrenin mielestä ole enää oikein sijoittaa suomalaisen naivismin unen ja unelmoinnin hetkiin tuudittautuneeseen lähihistoriaan. riikonen koettelee tyylin rajoja erilaisilla sille kuulumattomina pidetyillä näkökulmilla. niitä ovat muun muassa naivismi ja klassismi, naivismi ja yhteiskuntakritiikki ja installaatio ja naivismi ja kitsi. kitsin kautta viimeistään riikonen on kuljettanut henri rousseaun tullaamana naivismin keskelle postmodernismin vaihetta, jossa oikeat kysymykset alkavat vihdoin muotoutua, hannu castren analysoi.